Näkökulma: Muistutus Kiira Korven kirjakohusta loukkaantuneille: Kriitikko ei ole nettikiusaajan kanssa samalla asialla
Taitoluistelijana tunnetuksi tulleen Kiira Korven tuore Hyppää vaan! -runokirja sai Helsingin Sanomissa murskaavan tuomion. Kritiikin kirjoittanut HS:n toimittaja Arttu Seppänen otsikoi tekstinsä seuraavalla tavalla: ”Kiira Korven runokirja on surkea, ja sen julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”.
Kritiikissä perustellaan kirjallisuuden näkökulmasta hyvin, miksi Korpi ei ole kirjoittajana yksin syyllinen kirjan heikosti ruokkivaan sielunravintoon. Syypää on kirjan kustantanut Otava.
Runot tuntuvat lukijasta vitsiltä tai kesken jääneiltä ajatuksilta. Se on surullista, sillä Korpi on varmasti käynyt paljon vaikeita tunteita läpi kirjoittaessaan teosta. Mikäli tekstit ovat auttaneet kirjoittajaansa eteenpäin eroprosessissa, on se pelkästään hienoa. Kuitenkin se, miksi kirja on julkaistu on kiusallista kaikille osapuolille.
On selvää, että kirja on julkaistu siksi, että sen toivotaan olevan kassamagneetti. Ja lukukertoja se varmasti saakin, kun kaikki haluavat tietää ”onko se oikeasti niin paska”.
Myyntivaltti sekin, mutta suomalaisen kirjallisuuden ollessa näemmä henkitoreissaan, on se varsin kyseenalainen sellainen.
Koettava tunne on usein kantajalleen voimakkain. Siksi taiteessa kaikista vaikein osa-alue on oman riipivä tunteen objektiivisinen asettaminen esitettävään muotoon. Korven runoista ilmenee se, että tekstit ovat henkilökohtaisia ja kertovat hetkistä, jotka tuntuvat häilyvän sellaisinaan vain kirjoittajan omissa muistioissa.
Teos kompastuttu siihen, ettei omaa tunnetta ole onnistuttu tarkastelemaan universaalisti ja objektiivisesti. Lopputulos näyttäytyy naiivina ja ympäripyöreinä lauseina, joista lukija ei saa kunnollista otetta. Sekin on sääli, koska käsiteltävät aiheet varmasti olisivat universaaleja.
Tärkeintä kritiikin keskellä on kuitenkin muistuttaa, että taideteoksen kritisointi ja tekijän henkilökohtainen lynkkaaminen somessa ovat kaksi eri asiaa.
Lehdet ovat kautta aikain kirjoittaneet kritiikkejä, joissa on usein varsin pisteliäs sävy. Kritiikki on tekstilajina haastava, sillä uskottavalla kriitikolla on aina oltava osoittaa perustelut sille, miksi teos on hyvä tai huono. Sillä ei saisi ainakaan olla tekemistä kirjoittajan henkilökohtaisten ansioiden kanssa.
Kritiikki ei ole someajan ilmiö, vaan nimi pohjautuu jo antiikin kreikan sanaan kritikos, jolla tarkoitetaan arvioimaan kykenevää. Kritiikissä verrataan arvostelun alaisena olevaa teosta, ruokaa tai vaatekappaletta aiempiin saman tekijän tekeleisiin, sekä alakategoriansa muihin tekijöihin ja teoksiin.
Korpi kirjoitti kirjallisuuden ja runouden näkökulmasta ontuvan teoksen, mutta huonoa ihmistä se ei hänestä tee – päin vastoin. Hän teki sen, mitä suurin osa meistä pelkää ylitse kaiken: tulla nähdyksi omine tunteineen ja heikkouksineen.
Nettikommentoijilta unohtuu herkästi se, ettei kriitikoiden mielipide ole absoluuttinen totuus tai oikeutus haukkua ihmistä lyttyyn. Korven oman Instagram-kommentoinnin perusteella runot ovat todellakin resonoineet lukijoissaan ja soraäänet jäävät alakynteen.
Taitoluistelijana menestynyt Korpi ei ehkä ole Pentti Saarikosken tai Saima Harmajan tasoa, mutta sydäntään hän avasi tekstin avulla ja ilmeisesti löysi itsestään uusia puolia. Se on vilpittömästi hieno asia.
Otavan olisi tosin pitänyt osata painaa jarrua ja todeta, ettei kaikkien edes tarvitse olla runoilijoita.
Source: iltalehti.fi
