”Olin jo todella pitkään pelännyt, että menetän isäni”

Vesa-Matti Loirin kerrotaan kohdanneen kuolemansa uteliaana.

Kun mestari poistui näyttämöltä, jäljelle jäivät kansakuntaa koskettaneet laulut, roolit ja tulkinnat.

Legendan poika Sampo Loiri, 27, on pysynyt koko elämänsä pois valokeilasta, eikä hän sinne halua nytkään. Hän antaa tämän harvinaisen haastattelun, koska haluaa kunnioittaa isänsä muistoa.

– Tulen aina ikävöimään isäni läsnäoloa, koska hän oli hieno ihminen ja ystävä. En surrut turhaan, koska olin henkisesti varautunut ja valmis isäni kuoleman hyväksymään. Olen kokenut surunsekaista kiitollisuutta ja riemuakin, että sain tuntea hänet, Sampo Loiri sanoo Iltalehdelle.

Isän huilu soi hänen tulkitsemanaan Ilkka Vainion Taivaanhuilu-muistokappaleella, joka näki päivänvalon 19. toukokuuta. Alun perin Veskun piti itse laulaa ja soittaa kappaleella, mutta hän ei ehtinyt sitä tehdä.

Huilu on nyt Sampo Loirin käsissä ja se soi kauniisti.

Rauha sydämessä

Alkuvuodesta 2022 Vesku Loiri kuuli sairastavansa kahta syöpää, ja ettei aikaa ollut paljon. Hän alkoi kaikessa hiljaisuudessa jättää hyvästejä lähimmilleen. Elokuussa hän oli jo poissa.

Sampo Loiri kertoo olevansa sinut kaiken tapahtuneen kanssa.

– Minulle se sairastuminen ei ollut sokki. Rehellisesti sanoen olin jo todella pitkään pelännyt, että menetän isäni.

– Hän ei pitänyt itsestään kovin hyvää huolta ja hän kävi monesti lähellä kuolemaa. Hän oli usein huonossa hapessa. Rakastan häntä, ja varsinkin pienempänä, kun emme voineet nähdä niin usein, rukoilin, että isäni pysyisi täällä tarpeeksi kauan, jotta ehtisimme viettää aikaa yhdessä. Me saimme tarpeeksi aikaa, hän sanoo nyt.

Viihdetaiteilija sai elää läpi tuuliset, tapahtumarikkaat vuodet, kokea huippuhetkiä ja koskettaa suomalaisia. Urallaan Vesku ehti nähdä ja tehdä liki pitäen kaiken.

Vaikka Vesa-Matti Loiri ei ollut perinteinen isä, Sampo sanoo perineensä tältä kokonaisen arvomaailman, jolla on ollut häneen valtaisa vaikutus.

– Hän ei mukautunut isän rooliin kovin hyvin. Elin lapsuuteni äitini ja kahden sisareni kanssa. Isän kanssa näimme harvoin. Meillä on kuitenkin ollut isän kanssa aina syvä yhteys ja ystävyys. Kaikki hetket, jolloin näimme toisiamme, olivat syvästi merkityksellisiä. Kun aikuistuin, vietimme aikaa paljon enemmän yhdessä – varsinkin viimeisillä hetkillä. Vesku oli tosi henkinen ja syvä ihminen. Hänessä oli syvällä piilevä shamanistinen puolensa.

Sampo Loirin mukaan mitään ei jäänyt sanomatta.

– Se auttoi, miten valmis Vesku oli lähtemään. Se antoi rauhan sisimpääni. Luotan elämän jatkuvuuteen ja siihen, että kuolema ei ole loppu. Ei se ole niin, että vain maadumme mullaksi ja se on siinä. Luotan, että tämän elämän jälkeen jatkamme hengessä eteenpäin.

– Pitää hyväksyä se, mikä on. Meidän pitää kaikkien nöyrtyä luonnon edessä. Tiedämme jo ennen kuin menetämme rakkaamme, että kaikki tulee lopulta kuolemaan. Se muistuttaa omastakin kuolemasta. Kun tulet sinuiksi elämän todellisuuden kanssa, pystyt ylittämään rajojasi. Tajuat, että meillä on vain tämä yksi, arvokas elämä. Meidän pitää elää ja nauttia siitä. Tätä aikaa ei saa hukata.

Pojan mielestä Vesa-Matti Loiri ei hukannut aikaa eläessään: hän eli ja teki kaiken täysillä.

– Taiteesta se näkyi läpi, miten dynaaminen se tekemisen tapa oli. Hän otti murheet ja ilot siihen taiteeseen mukaan, eikä aristellut näyttää mitään. Kaiken hälynkin keskellä siellä oli punainen lanka, mikä veti häntä koko ajan elämän syvempiin aspekteihin.

Herkkä muistolaulu

Näistä syvistä pohjavirroista kertoo myös Taivaanhuilu. Kappaleessa Loiri on maallisen elämän kahleista vapaana liittävä kotka.

Laulussa soivalla huilulla on tärkeä merkityksensä. Se on samainen huilu, jonka Vesku aikoinaan lahjoitti Jope Ruonansuulle. Se on myös viimeinen huilu, jolla Vesku pystyi soittamaan vioittuneen pikkurillin jänteensä takia.

Kappaleen tekijän Ilkka Vainion mielestä tuntuu oikealta, että huilua soittaa juuri legendan Sampo-poika.

– Se on herkin lauluni. Laulu on kiitos Veskulle kaikesta siitä, mitä hän meille antoi. Hän oli henkevin ihminen, jonka olen koskaan kohdannut. Opin häneltä paljon hengen asioita, sanoo Ilkka Vainio Iltalehdelle.

Viihteen legenda tuli Vainiolle tutuksi jo Haukilahden lapsuusvuosina. Vuosikymmenten mittaisessa ystävyydessä nähtiin joskus useammin, joskus harvemmin, mutta taustatuki oli aina taattu.

– Kun sairastuin syöpään, Vesku soitti ensimmäisten joukossa. Hän sanoi, että ”sinulla on tehtävä kesken, jos lähdet täältä, vedän sua turpaan”. Hän antoi minulle henkistä tukea ja neuvoi luontaistuotteita, jotka auttoivat. Tänäkin päivänä laitan pakuria puuron joukkoon. Meidän piti katsoa vielä jalkapallon MM-kisoja yhdessä ja mennä urheilukisoihin, mutta se jäi tekemättä.

Hän toivoo, että kappale voisi toimia voimalauluna kaikille läheisensä menettäneille.

Vainio pitää Loiria erityisenä ihmisenä. Oli aina yhtä ihmeellistä, kun Vesku saattoi tulla yhtäkkiä mieleen, ja pian jo puhelin soi: itse mestari oli langan päässä.

– En myöskään unohda sitä, miten hän lauloi aikoinaan isäni Juha Vainion laulut ja laittoi Albatrossin lentoon. Oli ikimuistoista valita niitä kappaleita Kaapelitehtaalla ja puhua henkeviä ja käydä välillä Jaskan grilliltä hakemassa yöevästä. Myöhemmin Kauniaisten ja Tapiolan-kodeissa kävin elämäni henkevimmät istunnot Vesa-Matin kanssa. Hän ymmärsi kaikkia ylä- ja alakerrassa. Veskulla oli antennit pystyssä.

Taivaanhuilun musiikkivideo kuvattiin Järvenpään luonnossa metsän keskellä, ja sillä vilahtaa myös Sampo Loirin Nandi-koira, joka on puoliksi akita ja puoliksi alaskanmalamuutti.

– Ajattelin, että Ilellä oli aikomus kohdallaan. Hän on ihana, hyväntahtoinen ihminen. Oli kunnia olla tällä kappaleella mukana, Loirin poika hymyilee.

Näet musiikkivideon alta tai täältä.

Isän arvot kantavat

Aitous ja eräänlainen läpinäkyvyys on arvo, joita Sampo Loiri sanoo omaksuneensa isältään.

– Minussakin on ollut luonnollisesti niitä syvempiä laatuja. Olen aina kulkenut vähän oma polkuani. Ei ole mitään arvokkaampaa kuin totuus ja rehellisyys.

Hän sanoo elävänsä oman rytminsä mukaisesti ja kuuntelevansa itseään. Musiikin polulle hän ei koskaan ole halunnut lähteä isänsä nimen tähden. Soittamisen ilon Sampo Loiri kertoo löytäneensä oman prosessin kautta.

Sampo Loiri kuulee usein muistuttavansa isäänsä ulkonäöllisesti. Se tuntuu joka kerta yhtä erikoiselta. Häntä kun ei ulkoinen niin kiinnosta, vaan enemmän ne sisäiset laadut.

– Koen, että isäni on minulle jonkinlainen henkiopas, nyt kun hän ei ole enää täällä. Hän on hengessä mukana. Hän sanoi aikovansa tulla kummittelemaan meille läheisille, ja niin hän on tullutkin. On tullut uniin ja välillä se läsnäolo tuntuu tosi voimakkaasti. Välillä kun musisoin, se tuntuu siinäkin voimakkaana.

Erästä asiaa hän ihailee erityisen paljon.

– Isä teki asioita koko olemuksella. Hän uskalsi tuoda koko tunnemaailman itsestään ulos. Surut ja kielteiset tunteet luovat meille syvyyttä. Mitä syvemmälle puun juuret ulottuvat maan alle, sitä korkeammaksi se voi kasvaa taivaaseen asti. Suruilla ja syvillä tragedioilla on merkityksensä – jos ei käy alhossa, ei pysty kokemaan iloa ja kiitollisuutta.

Oman isän kuolema oli kova paikka, mutta Sampo Loiri sanoo antaneensa surulle aikaa asettua.

– Olen mennyt siihen tyhjään tilaan, missä vain ollaan. Olen antanut sen hautua. Se on elämää ja se pitää hyväksyä. Enemmän minulle on tullut kiitollisuuden kyyneliä, että Vesku oli osa elämääni. Hän oli mahtava tyyppi.

– Rakastan isääni tosi paljon ja hän elää sydämessäni.

Source: iltalehti.fi