Aira Samulinin hautajaisissa kuultiin tunteikas siunauspuhe: Lue sanasta sanaan

Taiteilija Aira Samulin tunnettiin ilon ja tanssin lähettiläänä. Lokakuussa 96-vuotiaana kuollut viihdelegenda siunattiin tänään Helsingin Vanhassa kirkossa.

Tilaisuudessa olivat paikalla Samulinin omaiset ja ystävät. Hautajaisissa kuultiin piispa Teemu Laajasalon tunteikas puhe.

Lue puhe sanasta sanaan:

Rakkaat Aira Suvio-Samulinin omaiset,

rakkaat Jari, Niko, Kiti ja Suvi, hyvät sukulaiset, ystävät ja saattoväki. Tässä me olemme, äidin, isoäidin, mummon ja ylämummon arkun äärellä. Rakasta voi kutsua monella nimellä. Tänään olemme kuitenkin sellaisen elämän ja sellaisen ihmisen vierellä, joka on tunnistettavissa pelkällä etunimellä. Aira. Kun nuori tai vanha, kaupungissa tai maalla asuva puhuu Airasta, ei ole pienintäkään epäselvyyttä, kenestä puhutaan. Se kertoo ainutlaatuisuudesta. Ainutlaatuisesta Airasta.

Ainutlaatuisen Airan itsestään jättämä kuva suomalaisten mielissä on hymy. Elämänkaari, jossa nauru, ilo ja hymy muodostuvat Aira-nimen tunnusmerkistöksi. Elämän voima ja elämän valo, sitkeys ja sopeutumiskyky. Yhdellätoista vuosikymmenellä elänyt, joka oli kiinnostunut uudesta. Lähes satavuotias, jota kutsuttiin nuorekkaaksi.

Tanssinrakastaja, jolle tanssi ei ollut pelkästään taitoa, taidetta tai tekemistä, vaan toivon väline ja toivo itsessään. Aira Samulin, joka liikkeellään ryhdisti ja yhdisti itseään ja koko kansaa.

Aira Samulin on tunnettu siitä, että hänen hymyilevät kasvonsa loistivat. Vielä tunnetumpi hän on siitä, että hän sai omilla kasvoillaan muiden kasvot loistamaan. Airan ilo ei ollut teennäistä, väkinäistä tai valheellista iloa. Se oli aitoa iloa. Aira oli ihminen, joka tunnisti elämän haavat ja haavoittuvaisuuden ja juuri siksi halusi valita ja rakentaa elämänasenteekseen ilon. Ihminen, joka sateen keskellä iloitsi pienimmästäkin paistehetkestä. Ihminen, joka tunnisti, että toivo on lahjaa taivaasta ja ihminen, joka samanaikaisesti tunnisti, että toivo on ihmiselle annettu tehtävä ja siksi halusi taistella toivon puolesta.

Tänään tässä kirkossa istuu monta kaikkein läheisintä, jotka tunnistavat tämän ilon ja voiman. Mutta te tunnistatte myös, että se ei ole koko totuus. Airan elämään mahtui paljon surua, monia menetyksiä ja ihmiselämän kovimpia paikkoja. Kipeitä kokemuksia, elämän epäonnistumisia, vääriä valintoja ja liian raskaita retkiä. Menetyksiä, jotka ovat mittakaavaltaan suurimpia menetyksiä, vastoinkäymisiä, jotka ovat vastoinkäymisistä vaikeimpia.

Siksi Airan hymyilevissä kasvoissa näkyi myös toinen tarina. Vakavista asioista vakavasti puhunut Aira. Rajavartioston vääpelin tytär Aira. Aira, joka yhä uudelleen ja uudelleen muisteli oman isänsä kahta kuolemaa – sitä ensimmäistä, jolloin viestivirheen vuoksi perhe luuli, että isä oli kaatunut sodassa, vaikka ei ollutkaan; ja sitä toista, jolloin vuotta myöhemmin tieto ei ollut enää virheellinen ja oman isän kuolemaa todisti silmästä silmään pieni teinityttö Aira.

Kodin ja kotiseudun menettäminen, luotien ja pommien keskelle joutuminen idässä ja vielä myös täällä etelässä, muokkasivat elämään vakavan vireen. Vastuu ja velvollisuuden tunne näkyivät isänmaan asialla toimimisena; sota-aikana pikkulottana ja lottana, myöhemmin nuorten ja vanhusten puolustajana ja perinnekulttuurin rakentajana.

Voisiko sanoa, että Aira Samulinin elämä oli rajalla olemista? Hyrsylän mutkan rajalla olemista. Ilon ja surun rajalla olemista. Elämän ja kuoleman rajalla olemista. Sairauden ja terveyden rajalla olemista. Vanhuuden ja nuoruuden rajalla olemista. Vahvuuden ja heikkouden rajalla olemista. Rajalla olemista, jossa Aira valitsi puolensa. Sen puolen, missä oli toivoa ja missä oli mahdollisuus hyvään.

Toivon ja hyvän valitseminen näkyi sekä mielessä että kielessä. Asenteena, jossa kaikkea ei tarvinnut perustella. Kun katselimme Airan kanssa työhuoneestani, tuosta Bulevardin ja Annankadun kulmasta muutama vuosi sitten tätä Vanhaa kirkkoa, Aira sanoi yhtäkkiä, että tämä on kaupungin kaunein kirkko. Kun kysyin, miksi hän niin ajattelee, Aira ei ruvennut perustelemaan tai vertailemaan, vaan sanoi, että kirkko on niin kaunis, koska se on juuri sopiva tähän. Ajatelkaa, miten vastaansanomaton argumentti ja elämänasenne.

Tai kun hänen viimeisellä viikollaan tapasimme, Aira istui pöydässä Jorma Uotisen kanssa Esa Saarisen juhlissa Bulevardilla. Yhden professorin pöydässä, toisen professorin juhlissa – ja kun kysyin, mitä hänelle kuuluu, hän katsoi silmiin ja vastasi, että tosi hyvää. Nauraen ja iloiten. Ei puhunut sairauksista eikä sodista. Eikä perustellut.

Tanssilla oli loputon määrä merkityksiä Airalle. Se oli yhtäältä väline ja toisaalta päämäärä itsessään. Tapa viihdyttää väsyneitä sotilaita, lohduttaa kärsiviä kotijoukkoja, ilahduttaa perheväkeä, rohkaista naisia, tukea nuoria, opettaa muodista ja kauneudesta, tuoda iloa mielenterveytensä menettäneiden elämään, vahvistaa yksinäisiä vanhuksia, pitää huolta itsestään ja kertoa itselle ja maailmalle yhä uusia tarinoita taiteen kautta.

Raamatussa on monta kohtaa, jossa kerrotaan tanssivista ihmisistä. Tanssilla on Raamatun kirjoissa eri tehtäviä. Yksi tärkeimmistä kuvauksista on vain sivulauseessa mainittu tanssi Luukkaan evankeliumissa, kun tuhlaajapoika on palannut isän luokse kotiin ja isän ilo kuuluu kauas yhteisenä lauluna, soittona ja tanssina. Rakkaat ystävät, tuo pieni sivulause on tärkeä, koska se on kuvausta taivaasta. Se kertoo siitä, millaista taivaassa on. Taivaassa Jumala ottaa armollisin avosylin ihmisen vastaan. Hän iloitsee saapujasta ja taivaan riemujuhlissa se ilo osoitetaan tanssien – tanssien niin, että se kuuluu ja kaikuu kauas.

Aira, tänään sinä olet jälleen rajalla. Rajoista viimeisimmällä ja ehdottomimmalla. Sinun otsaasi on yksitoista vuosikymmentä sitten kasteen yhteydessä piirretty risti. Se on piirretty todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen tältä rajalta taivaan kotiin. Tänään se sama risti piirretään otsasi kohdalle Laatokan rannan hiekalla. Risti piirretään elämän merkiksi, ei kuoleman merkiksi. Todistukseksi siitä, että kuolema ei ole piste, vaan pilkku. Lupaukseksi siitä, että jälleennäkeminen taivaan riemussa on edessä. Lohdutukseksi siitä, että surut, sodat, sairaudet ja kuolemat jäävät taakse ja edessä on päättymätön rauha, määrätön autuus ja Kristuksen kirkkaus.

Lepää Aira nyt rauhassa. Mutta älä kovin pitkään. Tanssit taivaassa odottavat. Aira, tanssi enkelten kanssa. Tapaa juhlariemussa kaikki menetetyt rakkaasi. Ja anna hymysi loistaa Jumalan ikuisessa ilossa.

Source: iltalehti.fi