”En voi sanoo, etteikö ero olis mielessä käyny”

Eila Roineen puoliso, näyttelijä, ohjaaja Vili Auvinen, teki todella paljon töitä. Jos läheisiltä kysyttäisiin, ehkä liikaakin.

Vanhemmiten hänen hermonsa alkoivat kiristyä ja alkoholia kului yhä enemmän. Eila kuvailee tuoreessa elämäkerrassaan, että Vili poltti kynttiläänsä kahdesta päästä, välillä keskeltäkin. Hänelle annettiin teatterista virkavapaata.

– Vilin virkavapaalla oli ihan vilpittömästi yks tarkotus. Se, että hän sais helpotusta omiin ongelmiinsa. Ei se nyt sitten juuri auttanu. Mutta se oli hyvä yritys, Eila muistelee kirjassa.

Syksyllä 1985 Vili jäi Tampereen Työväen Teatterista eläkkeelle 54-vuotiaana.

– Olen minä miettiny monet kerrat, että miksi hänelle niin kävi. Lahjakkaalle ihmiselle, tykätylle kaverille, loistavalle ohjaajalle. Vili oli parhaimmillaan niin mielikuvitusrikas, nopee ja älykäs, että en minä ole toista hänen kaltastaan ohjaajaa tavannu. Ja sanon tämän, vaikka olen jäävi sanomaan, Eila toteaa.

Eläkkeelle jäätyään Vili ei enää ohjannut. Teatterissa hän kyllä kävi ja näyttäytyi aika ajoin julkisuudessakin. Alkoholi maistui edelleen, mutta teatterin elämään se ei enää vaikuttanut. Eilan elämään kyllä.

Eila ja Vili pysyivät yhdessä. Vaikka uskon ja toivon kanssa oli joskus tekemistä, ei rakkaus kadonnut minnekään – vaikka sekin oli välillä koetuksella.

– En voi sanoo, etteikö ero olis mielessä käyny sillon vaikeimpina aikoina. Mietin kuitenkin, että miten Vilille sillon käy – kuka hänestä huolehtii, ei kukaan.

– Sitä paitsi meillä oli paljon hyviä hetkiä ja minä rakastin sitä miestä. Ja hän minua. Me oltiin toistemme suuret rakkaudet, Eila muistelee elämäkerrassaan.

Vili kuoli 2. elokuuta 1996.

Eila kertoo, että Vilillä oli ollut hyviäkin aikoja ennen kuolemaansa. Hän oli pysynyt selvinpäin ja puhdistellut mökillä rännejä. Siinä hommassa hän kuitenkin putosi katolta, loukkaantui ja joutui sairaalaan.

Sairaalassa Vili sai verenmyrkytyksen, vaipui tajuttomuuteen eikä enää herännyt.

– Lava on ollu mulle turvapaikka aina, niin oli silloinkin. Vili oli ollu tajuttomana kuukauden ja olihan se helpotuskin, että hän pääsi pois. Minä näyttelin sovitut esitykset eikä kukaan varmasti nähny päällepäin, että olin juuri leskeksi jääny, Eila kertoo.

Vili haudattiin Kalevankankaalle pariskunnan ensimmäisen lapsen, vauvana kuolleen Tommi Petterin viereen.

− Hautajaisten jälkeen käytiin Vilin haudalla ja joku siinä kysy, että pitäskö meidän laulaa. Yks lapsenlapsista sano, että hän tietääkin tähän tilanteeseen hirmu hyvän laulun. Mä sanoin, että anna tulla vaan, laula pois. Ja lapsi laulo, että etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta.

Kappalevalinta oli tilanteeseen erittäin sopiva.

− Vili olis nauranu siinä hetkessä kuollakseen. Jos ei olis ollu jo kuollu. Ja sehän sopi kun nakutettu muutenkin. Noi on semmosia hetkiä, joita ei voi käsikirjottaa. Ne tulee, jos on tullakseen ja jos elämä on niitä antaakseen, Eila summaa elämäkerrassaan.

Antti Heikkinen: Eila Roine (Otava) julkaistiin 10. toukokuuta.

Source: iltalehti.fi