Näkökulma: Sosiaalisen median vaikuttajadebatti osoitti tekijöidensä epävarmuuden
Kun kirjailija ja toimittaja Koko Hubara osoitti sosiaalisessa mediassa närkästyksensä WSOY:n vaikuttajille suunnattuun kirjoituskouluun, somessa räjähti likainen pommi.
Hubara kritisoi kustantamoa siitä, että he tarjoavat jo entuudestaan julkisuudesta ja eritoten sosiaalisesta mediasta ja kaupallisista yhteistöistä tunnetuille henkilöbrändeille ohituskaistan kirjailijuuteen.
Sosiaalisen median vaikuttajat raivostuivat Hubaralle niin, että päiväkausia Instagramin tarinat-osiossa kestänyt sanasota päättyi ilmeisesti useamman vaikuttajan päätökseen blokata hänet verkostoistaan.
Syyksi tulkitsin sen, että vaikuttajat kokivat Hubaran tarkoittaneen kritiikillään sitä, että vaikuttaja ei voisi olla hyvä kirjailija.
Keskustelu otti kiihtyessään lukuisia kierrepalloja ja tuntui kuumetessaan lähtevän kaikilla osapuolilla henkilökohtaisuuksiin. Seurasin kirjoittelua kuin pingisottelua, mutta ymmärsin kokoajan mistä Hubara puhui.
Hän puhui epätasa-arvosta ja kapitalismista.
Jos otan esimerkiksi kaunokirjallisuuden on se taiteenlaji siinä missä elokuvat, musiikki ja esimerkiksi teatteritaide. Me kaikki tiedämme, että käsite kärsivä taiteilija ei ole tuulesta temmattu. Eikä lainkaan hedelmällinen tai tervekään käsite ylläpidettäväksi.
Ystäväpiirissäni seuraan intohimoisesti taiteen parissa työskenteleviä ihmisiä, jotka antavat itsestään kaiken saamatta kunnollista korvausta työstään. Vaikka he elävät köyhyysrajan alapuolella intentiot taiteen tekemiselle ovat niin suuria, että he ovat päättäneet pärjätä.
Opiskellessani käsikirjoittajaksi monet opiskelukaverini ihannoivat nälkäisen taiteilijan ruumiillistumaa. Kunhan rahaa oli kahviin ja tupakkaan, tyydyttyi nälkä taiteella. Se oli yksiselitteisen typerää, mutta monelle myös todellista elämää.
Apurahat kuulostavat muhkealta potilta, mutta niiden todellinen taloudellinen hyöty jää usein kuukausitasolla mediaanipalkkoja alhaisemmaksi. Uskon Hubaran osoittaneen katseensa nimenomaan tähän, tuodessaan puheissaan esiin epäreilun ohituskaistan: kenellä on varaa kirjoittaa kirja?
Hyvä kynä ei katso pankkitiliä, mutta mahdollisuus syventyä pitkäksi aikaa teoksen pariin saattaa katsoa. Ruokaa on syötävä ja asuminen maksettava.
Niin ikään toimittaja ja kirjailija Laura Friman otti kantaa keskusteluun, joka kipinöi jo Iltalehden kolumnistin Oskari Onnisen kritisoitua vaikuttajia kirjoituksessaan.
Onninen kirjoitti pisteliääseen sävyyn siitä, kuinka suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo pelkästään hyvää, ettei influenssereita kunnioiteta.
Friman kirjoitti muutama kuukausi sitten samaisesta aiheesta kolumnin ja sai päälleen tarpeettoman suuren kritiikkivyöryn. Nyt vaikuttajat olivat Onnisen kirjoituksen äärellä hiljaa ja korkeintaan kutsuivat sitä ”trollaamiseksi”.
Olen seurannut Frimania ihastellen jo vuosia ja hymähtelin nytkin hänen avoimuuttaan puhua rahasta ääneen. Hän tekee itsekin valikoituja kaupallisia yhteistöitä ja avasi nyt tilillään rahasummia niiden takana.
Friman kertoi, kuinka häneltä tilatusta, suunnitellusta ja toteutetusta lehtiartikkelista hän laskuttaa noin neljäsataa euroa. Kun hän tekee sosiaaliseen mediaan kaupallisen yhteistyön, voi laskutettavan summan perään lisätä helposti yhden nollan lisää.
Hän sanoi ääneen sen, mitä me monet ajattelemme: onko se noin helppoa rahaa?
Julkisuudessa esiintyvällä ihmisellä on se taakka, ettei valokeilaa voi valita. Mahdollisuudet tuovat mukanaan myös ikäviä lieveilmiöitä, joista yksi on joutua jatkuvan nettikommentoinnin, töllistelyn ja tirkistelyn kohteeksi. Puhumattakaan siitä kovasta työstä, jota tuhatpäisen yleisön saavuttaminen tarkoittaa.
Vaikuttajia kritisoidaan tällä hetkellä paljon kerskakulutuksen lisäämisestä ja vastuuttomasta markkinoinnista. Usein vaikuttajien suurinta seuraajakuntaa on lapset ja nuoret, joille rahan ja kulutuksen realiteetit eivät ole välttämättä vielä valjenneet.
Keskustelu on ollut paikallaan ja monet suuren yleisön vaikuttajat ovat ymmärtäneet vastuunsa. Silti totuus on se, että he myyvät rahasta ainakin osan yksityisyydestään ja rakentavat taitavia parasosiaalisia suhteita seuraajiinsa.
Minäkin olen haksahtanut kymmeniä kertoja ihailemieni vaikuttajien mainostamiin vaatteisiin, ruokiin tai kosmetiikkaan. Se tapahtuu niin huomaamatta.
Kun kännykän ruudulla hauska, viehättävä ja kiva tyyppi esittelee värikkäitä housuja, alan kuvitella niitä omaan jalkaani. Kun sama tyyppi syö ravintolassa, haaveilen raikkaasta annoksesta edessäni. Minähän luotan tuohon ihmiseen. Ihmiseen jota ei välttämättä kiinnostaisi pätkän vertaa tutustua minuun vaikka ajattelisin meistä tulevan oikein mainiot ystävät.
Tämän nokkelan rahareiän ovat havainneet myös kustantamot. Julkkikset kirjoittavat keittokirjoja, elämäkertoja ja elämäntaito-oppaita.
Totta kai kustantamot menevät sinne missä tuoksuu raha. Maailma on muuttunut ja painettu kirjallisuus on kiinnostavuuskriisissä. Esikoiskirjailijan Finlandia-ehdokkuus ei ole seksikäs myyntivaltti, kun vaihtoehtona on jo valmiiksi satojen tuhansien yleisön omaavan ja nokkelaan tyypin takuuvarma myyntimenestys.
Pitäisin tätä kirjan kirjoittamisesta haaveilevalle etuoikeutena ja olisin siitä kiitollinen. Kun uskoo omaan tekemiseen ja tietää mihin on menossa, ei ole tarvetta selitellä miksi.
Source: iltalehti.fi
